Sivut

perjantai 30. maaliskuuta 2018

Vapaaehtoinen lapsettomuus

Luin tänään Iltasanomien artikkelin aiheesta, siinä oli Hollywood julkkisten mietteitä lapsettomuudestaan ja siitä kuinka paljon he saavat siitä arvostelua muiden ihmisten toimesta.


Mielestäni on erikoista jos jonkun toisen lapsettomuus häiritsee sinua niin paljon, että menet siitä vielä erikseen sanomaan, etkä vain pohtimaan mielessäsi lapsettomuuden syitä.  Ethän edes voi tietää, että onko henkilö tahattomasti vai tarkoituksella lapseton.



Minusta tuossa kaikki sanoivat hienosti sen, että he tuntevat itsensä ja lapsi tuo valtavan määrän vastuuta. Jos he eivät ole valmiita tai eivät halua ottaa niin suurta vastuuta ja huolta kontolleen, niin on ihan ok valita lapsettomuus. Mielestäni se on enemmänkin ihailtavaa, kuin surullista! Ihmisen tulisi aina miettiä lapsen hankkimista pidempään, koska onhan kyse ihmiselämästä ja ihan valtavan suuresta asiasta.  Ja jos itse ymmärtää omat voimavaransa niin eikös se ole vain hyvä, että jättää lapset hankkimatta ja keskittyy niihin asioihin joista itse eniten nauttii. Meillä jokaisella on vain yksi elämä ja se tulisi käyttää siten miten itse parhaaksi kokee.

Ei mitään elävää voi noin vain hankkia, oli sitten kyse kissasta, koirasta tai ihmislapsesta, kaikkien niiden hankintaa tulisi miettiä tarkkaan. Enkä kyllä edes tiedä voiko lapsen saamista edes kutsua "hankkimiseksi".



Eikä se lapsi sitä paitsi ole ainoa asia elämässä, joka määrittelee ihmisarvosi. Olet ihan yhtä arvokas olit sitten äiti, isä tai ihan vain sinä, olethan sinäkin jonkun lapsi.  

Lasten kanssa eläminen voi olla äärimmäisen rankkaa, opettavaista ja koko lapsen lapsuus on myös sinun kasvunaikaasi, kasvat ihmisenä ja moni asia omasta lapsuudesta tulee uudelleen mieleen vuosien jälkeen. On onnenhetkiä, mutta on myös surunhetkiä. 

Omassa äitiydessäni kaikkein vaikeinta on ollut se, että pelkään jokapäivä menettäväni lapseni, en tietenkään kokoajan, mutta aina se huoli on siellä jossain. Sen huolen kanssa oppii kyllä elämään, mutta koskaan enää ei voi olla yhtä huoleton kuin lapsettomina aikoina, ei edes silloin kun lapsi on jo aikuinen ja kasvattaa omat siivet lähteäkseen kohti omaa elämäänsä. 

Koko elämän tulet olemaan äiti, aina kuolemaasi saakka. Elämänmuutos on siis todella suuri, ja mielestäni on fiksua ajatella asiaa niin, että onko valmis ottamaan sen kaiken vastuun, huolen ja muut lapseen liittyvät asiat kontolleen. On fiksua pohtia haluaako olla vanhempi.  








sunnuntai 18. maaliskuuta 2018

Miten uusi päiväkoti/työarki sujuu?

Eniten itseä huolestuttava asia näin muutaman vuoden kotihoidon jälkeen oli, että kuinka päivähoidon aloitus sujuu. Ei sinällään siksi, että päivähoidossa olisi mitään vialla; vaan siksi, että se on suuri muutos entiseen nähden ja myös siksi, että lapsia ei ole koskaan hoitanut kukaan tuntematon.  

Aloitus sujui kuitenkin hyvin. Toki on omat haasteensa ollut, ja etenkin esikoisen kohdalla saa paljon motivoida sillä, että siellä on kavereita ja siellä on kivaa. Tätä on siis jouduttu tekemään _paljon_ . :D  Kun jostain syystä tuntuu, että vaikka ikää on jo 4.5 vuotta, niin edellisen päivän mukava päiväkotipäivä unohtuu jo heti samana iltana, ja alkaa kitinä, ettei sinne halua mennä. Onneksi kuitenkin siellä on aina ollut mukavaa haettaessa.  Mutta ilman sen suurempia huutoja ollaan päästy, vaikka muutaman kerran on jäänytkin lapset itkemään perään, itku on kuitenkin loppunut pian. Ja se on hyvä, että näillä kerkesi tuota ikää jo tulemaan sen verran, että molemmat ymmärtävät jo aikaa, ja tietävät ettei päivähoitopäivä kestä loputtomiin, niin kuin ei äidin työpäiväkään.  

Lapset ovat päivähoidossa noin 2-3 päivää viikosta. Välillä ovat myös silloin kun mies on vapaalla, koska muuten päiviä tulisi liian harvakseltaan.  Itsehän olen töissä nyt tällä hetkellä kaikkina arkipäivinä, kun toinen ja viimeinen työharjoitteluni alkoi.  Siellä olen nyt seuraavat 8 viikkoa, jonka jälkeen valmistun. 

Mutta vinkkinä päivähoitoa aloittavien lasten vanhemmille voisin antaa sen, että puhukaa, tutustukaa päiväkodin ympäristöön ja puhukaa lisää. Me ollaan tehty ihan valtava esityö, että päästiin tähänkin saakka. Ja uskon, että päiväkodin aloitus ei olisi sujunut näinkään hyvin ilman, että oltaisi puhuttu asioista paljon. Vaikka kyseessä onkin jo 3- ja 4 vuotiaat lapset, niin silti puhuminen on tärkeää. Ja ehkäpä juuri siksi, ja etenkin meidän tilanteessa, kun menivät ekaa kertaa outoon paikkaan hoitoon.  Äidin ikävä on ollut kova, niin kuin se tuntuu olevan myös vapaapäivinäkin, kun yritän lähteä salille. Niinkään paikka ei ole ollut ongelma, vaan se, että äiti ei saa olla siellä, heh. Se olisikin hyvä päiväkoti, kun sinne olisivat äiditkin tervetulleita, ainakin 4-vuotiaan mielestä. ;) 

Työarki on jälleen totuttelua vaativaa parin kuukauden monimuoto-opintojen jälkeen, mutta jälleen yhtä kivaa kuin edelliselläkin kerralla. Nautin ihan hirveästi koululaisten kanssa työskentelystä, ja  siitä, että saan oppia niin valtavasti heiltä ja työtovereilta.  Kerrankin tuntuu siltä, että olen omalla alalla, alalla jota olen hakenut siitä lähtien, kun yläasteen opon tunneilla mietin toisen asteen opiskelupaikkaa, päätyen kauppikseen. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, vai mitä? 


Mites teillä päivähoidon aloitus sujui, ja minkä ikäisiä lapsia oli? Tuliko takapakkia?