Sivut

keskiviikko 25. heinäkuuta 2018

Saako lapsi itse valita vaatteensa?

Meillä lapset on aika tyylilyylejä, etenkin isompi valitsee käytännössä joka päivä itse vaatteensa. Olen sitä mieltä, että tämän asian hän saa tehdä itse, kunhan tekee sen niissä puitteissa mikä ilma ulkona on. Ja aika vähän enää nykyään tarvitsee sen suhteen opastaa, kun päälle löytyy juuri oikeanlaiset säänmukaiset vaatteet kaapista.





Ajattelen itse, että vaatteiden valinta ei ole 5-vuotiaalle liian suuri valinta, vaan aivan hyvin hän voi jo sellaisesta asiasta itse päättää. Meidän kolmevuotiaskin valitsee jo jonkin verran kaapista mitä haluaa päälle, mutta hänen kohdallaan joudun enemmän opastamaan säänmukaiseen pukeutumiseen... hän kun haluaisi laittaa Kuomat kesähelteillä. :D   




Olen ilahtunut siitä, että kuinka ihania vaateyhdistelmiä meidän 5-vuotias jo osaakin valita. Hän myös rakastaa noita Top model suunnitteluvihkoja, joissa saa itse piirtää hahmoille erilaisia vaatteita, ja sinne onkin syntynyt jo vaikka millaisia luomuksia. 




Jostain syystä vaan tämän neidon päälle ei juuri koskaan eksy housut, ainakaan pelkästään. Hame ja mekkokausi on vahva.  Ehkäpä se jossain vaiheessa muuttuu.  Eihän tuo hame ehkä ihan paras valinta ole vaikkapa leikkipuistoon, mutta menkööt kun kerran haluaa olla hameessa. 

Tää meidän tyttö on muutenkin melko taiteellinen persoona, se luovuus näkyy myös vaatevalinnoissa.  Ja mikäs sen parempaa kasvattaa luovuutta, kuin valita vaatteensa. 


Haluaako lapsesi valita itse vaatteensa? Vai kiinnostaako häntä asia tuon taivaallista? 

perjantai 20. heinäkuuta 2018

Kehopositiivisuus

Some on täynnä body positive juttua, joka on todella ilahduttavaa, että kaikenlaiset vartalot tehdään arkipäiväisiksi. Niin sen kuuluukin olla, ilman sen suurempaa numeroa asiasta. Jokaisen tulisi katsella itseään peilistä hyväksyvästi. Sinä et ole kilosi, sinä olet se mitä sisälläsi on. Kun hyväksyt itsesi, kilot ovat sivuseikka. 

Tämän somemeiningin lisäksi itse olen pohtinut asiaa siltä kantilta, kuinka me vanhemmat voimme vaikuttaa tulevien sukupolvien itsetuntoon. Miten me saamme lapsistamme niin itsevarmoja, että hän näkee itsensä omana yksikkönään, eikä vertaa itseään muihin? Minä olen tälläinen, äitini on onnistunut joskus mahdottomaltakin tuntuvassa tehtävässä. Olen miettinyt, että mikä on se avainsana. Ainakin se, että äiti ei koskaan haukkunut itseään tai vertaillut lehdissä tai tv:ssä oleviin malleihin, ne olivat yhdentekeviä ja tavallaan "irrallisessa todellisuudessa" heitä ei pidetty tavoiteltavina, koska ne olivat kuin barbinuket "Ei oikeasti olemassa." Tätä on tosi vaikea selittää niin, että ymmärtäisi, mutta tarkoitan sitä, että me ihmiset jotka olemme täällä oikeassa maailmassa olemme totuus ja jokaisen tulisi verrata itseään vain itseensä. Koska kukaan muu ei ole sinä, kaikkien keho ja lähtökohdat on erilaiset. Mediassa on eri aikakausina ollut eri ihanteita, mutta oma ihanteeni on peilannut terveyteen ja hyvään kuntoon. Olen ollut laiha, pyöreä ja normaalipainoinen, mutten koskaan ole tuntenut alemmuutta, kun en ole ajatellut että minun pitäisi olla mikään tiettyyn muottiin sopiva.  Olen kyllä katsellut ihaillen superkunnossa olevia vartaloita, mutta en ole ajatellut, että minun pitäisi mahtua mihinkään muottiin. Näen heidät omana yksikkönään, johon minun ei edes ole mahdollista pyrkiä. Kuinka helpottavaa, eikö?  

Yhteiskunta ja ihanteet?
Yhteiskunnassa on omat ihanteensa syvällä, mutta mistä se johtuu? Meistä ihmisistä vai jostain muusta? Mä näen asian niin, että paras keino vaikuttaa ihmisten ajatteluun on uusi sukupolvi. Me vanhemmat voimme kasvattaa lapsistamme tietoisia, itsevarmoja, empaattisia ja avarakatseisia uuden sukupolven lapsia. Mediakin on ihmisiä, jotka toistavat aiempien ihmisten tekoja. Entä jos me tiedostettais asia ja kasvatettais jälkipolvi, joka luo uutta?



Mä olen aina ajatellut itse olevani vastuussa itsestäni, ja itse voivani vaikuttaa kaikkein parhaiten omaan itsetuntooni, johon olen saanut eväät lapsuudesta.  Kuka muu muka vois mut hyväksyä paremmin kuin minä itse? Jos hyväksyn itse itseni, niin mun ei edes tarvitse hakea hyväksyntää muilta.   

Mutta maailman paremmaksi paikaksi muuttumiseen tarvitaan muutama juttu:
Ensinnäkin hyvän itsetunnon kasvaminen. Tämä saa aikaan sen, että olet empaattinen, hyväksyt niin itsesi kuin muutkin. Kun näitä ihmisiä on tarpeeksi, ei kenenkään tarvitse miettiä ensinkään kelpaatko muille, kun kelpaat itsellesi, kelpaat myös muille. Toisekseen, kun tarpeeksi moni vanhempi kiinnittää erityistä huomiota lapsensa asennekasvuun syntyy itsevarmempi sukupolvi, jolla ei ole tarvetta arvostella muita.  Tää on winwin tilanne kaikille. Haastavaako? kyllä. Mutta mahdollista. Ollaanhan mekin paljon suvaitsevampia jo kuin aiemmat sukupolvet, siitä se muutos syntyy, sukupolvi kerrallaan. Kun me vanhemmat nähdään laatikon ulkopuolelle, niin me myös siirretään sama asenne omiin lapsiimme ja tuleviin sukupolviin. 




Älkääkä missään nimessä lopettako Body Positive kuvien jakamista, se on yksi osa tätä muuttuvaa maailmaa.  Muistakaa myös opettaa lapsillenne, että he ovat hyviä, juuri sellaisena kuin ovat. Älkää vertailko ainakaan ääneen itseänne Instagramin julkkiksiin, joiden kuvat ovat usein kaukana todellisuudesta. Opettakaa lapsillenne, että he ovat tärkeitä. Älkää puhuko ääneen kauneusihanteista ja siirtäkö lapsillenne sitä kuvaa, että niillä olisi mitään merkitystä. Ja oikeastaan ulkonäöstä ei pitäisi edes tehdä numeroa lainkaan, eikä nostaa sitä jalustalle.  Älkääkä haukkuko myöskään laihoja, normaalipainoisia tai "parempiosaisia" ihmisiä, me ollaan kaikki yhtä arvokkaita, ja kaikki osa tätä yhteiskuntaa= Yhteiskunta on me, Media on me. Kaikkialla on ihmisiä, joten muutos lähtee ihmisistä.   Myös näillä someliikkeillä, kun me muutetaan aikuisten asennetta, niin  myös aikuiset  voi muuttaa lastensa asennetta. 

Mielestäni lasten kanssa on aivan turhaa edes puhua ulkonäöstä. Se on se mitä me ollaan pinnalta, mutta ilman sisusta me ollaan vain tyhjä kuori ilman mitään oikeaa. Mikä on tärkeää sinulle? Minulle ilahduttavat keskustelut lapseni kanssa, vaikkapa siitä miksi me ollaan täällä maapallolla, tai se että miten muita kohdellaan. Ja kun tarpeeksi moni lapsi saa tälläisen kasvatuksen on maailmassa sukupolvi, joka ei pidä ulkokuorta kuin kuorena.   


"Elämä on kuin villi tiikeri.
Voit maata hiljaa ja antaa sen laskea käpälänsä pääsi päälle -
tai voit istua sen selkään ja ratsastaa sillä. -Intialainen sanonta-" 








lauantai 16. kesäkuuta 2018

Menorcan loma

Oltiin kesäkuun alussa viikko Menorcalla Cala'n bochissa, matka oli TUI:n kautta varattu, ja melkoisen hyvällä hinnalla, kun lähtö oli 31.5. (Suosittelen siis katselemaan näitä loma-aikojen ulkopuolisia aikoja, jos se on mahdollista.)  Hotellimme oli Blue star club Menorca.

Mukavuutena matkalla oli puolihoito. All inclusive olisi myös ollut mahdollinen, mutta haluttiin tutustua myös muihinkin ravintoloihin, joten valittiin puolihoito johon kuului buffetaamiainen sekä illallinen.

Rakastuin Espanjaan, ja Menorcaan heti. Rauhallinen elämänmeno, turvallisuus ja ilmasto. Siinäpä ne tärkeimmät, olisin viihtynyt lomalla helposti vaikka toisen viikon. Espanjassahan on tänä keväänä ollut hieman kylmempää kuin normaalisti, mutta lomamme ajalle ei sattunut kuin kaksi pilvisempää päivää, joista niistäkin toisesta iltapäivällä paistoi aurinko. Joten lomasäät suosi myös.

Täältä Raahesta matkalle lähteminen ei aina ole niin helppoa, joten jouduimme matkaamaan ensin junalla Helsinkiin, yöpymään lentokenttähotellissa ja tämän jälkeen vasta pääsimme reilun kolmen tunnin lennolle. Mennessä matkasimme päiväjunalla leikkivaunussa, joka oli tosi kiva ratkaisu lasten kannalta; he viihtyivät matkan todella hyvin leikkien muiden lasten kanssa. 

Takaisin tullessa aikataulut olivat hieman hankalemmat, ja jouduimme viettämään lentokentällä kuutisen tuntia ennen yöjunan lähtemistä. Lentokentällä aika sujui aika leppoisasti, syönnin ja perusjuttujen jälkeen olikin jo puolet ajasta kulunut, ja loppuaika vietettiin penkeillä tabia katsellen ja kahvilassa sitten ihan viimeinen tunti.

 Lapset olivat kuitenkin aivan loistavia matkakavereita, eikä kumpikaan missään vaiheessa matkoja itkenyt tai valittanut mistään. (Paitsi, että kumpikaan ei käynyt lentokoneen vessassa, koska se kuulemma syö niiden pyllyt.) :D Mutta jaksoivathan nuo pidättää siihen saakka, että päästiin Menorcan lentokentän vessaan. Myöskään korviin ei sattunut, ja suurin osa lennoista nukuttiin, joka oli etenkin takaisin tullessa helpotus, koska lapset jaksoivat sen vuoksi valvoa lentokentällä yömyöhään ennen junan lähtöä. 

Hotelli oli tosi kiva, isot uima-altaat, lastenallas, leikkipaikat ja hyvät ruoat. Huoneena meillä oli kolmio parvekkeella, jossa oli siis myös keittiö ja mahdollisuus valmistaa myös omia ruokia. Huoneet olivat siistejä ja nykyaikaisia. Ja kaikki oli kävelymatkan päässä, joka oli tosi mukavaa lasten kanssa. Rannalle pääsi näppärästi vieressä olevan puiston ja pienen metsän läpi oikaisemalla, jolloin matkaa tuli noin 200 metriä. Kun tietä pitkin se olisi ollut 350 metriä, ei pitkä sekään.  Noin puolen kilsan päässä oli Menorcan vierasvenesatama, ja siellä oli ravintoloita vieri vieressä. 
Suosittelen Piccola nimistä pizzeriaa, täydellisen hyviä kiviuunissa paistettuja pizzoja ja heillä oli myös kotiinkuljetus, joten tilattiin toisena sadepäivänä lounas hotellille.

Vuokrattiin yhtenä päivänä pyörät, joilla kävimme tutkimassa lähiympäristöä (päivävuokra 12 e) ja Cala Blancan lomakylää, jossa kävimme upealla rannalla. Pyöräily oli helppoa, koska sitä varten oli isoilla teillä omat leveähköt alueet, joten se ei tuntunut liian vaaralliselta. Kahden viimeisen päivän ajaksi vuokrasimme myös auton (2 päivää 60e), jotta pääsemme tutkimaan kauempana olevia kohteita, paljon jäi silti näkemättä, koska viikon loma on harmillisen lyhyt. Ehkä vielä joku päivä palaamme Menorcalle, koska rakastuin siihen täysin. Vaikka olen käynyt tosi monessa maassa, niin mikään ei ole vielä vienyt sydäntäni kuin tämä paikka. Suosittelen siis ehdottomasti käymään! Menorca on oikea rantaparatiisi, ja siellä on mitä upeimpia poukama rantoja ympäri rannikkoja, osalle pääsee vain patikoimalla, joten suurimmalla osalla emme käyneet.

Lasten kanssa paikka on ihanteellinen, pieni ja helppo. Ihmiset ovat ystävällisiä ja englanninkielen taitokin kohtuullisella tasolla.   Nyt meillä on sitten matkakuume niin lapsilla kuin minullakin....luulin, että se matkustaminen auttaisi siihen. :D 

















maanantai 30. huhtikuuta 2018

Itsekriittinen lapsi

"Muistathan sitten äiti, että et saa sanoa hyvä?!" Neljävuotiaamme ei voi sietää kehuja, hän suorastaa inhoaa niitä. Syynkin on sanonut. Kysyi pikkuvanhasti, että sanotko sää sillonkin hyvä, jos mää vaan piirrän jotain suttua johonki paperiin? Äidillä meni luu kurkkuun, mutta vastasin että en mä koskaan valehtelisi sulle, koska sun piirustukset on oikeasti hyviä.  



Tämä kehumisen kieltäminen koskee siis lähinnä piirtämistä, jossa tää meidän tyttö on oikeasti lahjakas, on vain taiteilijapersoonaan sopivasti hyvin itsekriittinen. 

Mua niin huvitti tuo aiempi kysymys, neljävuotias jo ajattelee, että äidit nyt vaan kehuu, koska ne on äitejä. Tottahan se onkin; äitien ja isien tehtävähän vähä onkin vahvistaa lapsen itsetuntoa, ja ihastella kaikkea heidän tekemää, mutta tämän meidän lapsemme osalta olen oppinut sen, että hän ei ainakaan halua meidän kehuvan, jos se ei ole totta. Vaikka se vanhemman mielestä olisikin niin totta, kuin vain mikään voi olla.  Toisaalta taas itsekriittisyys voi olla hyväkin puoli, ainakin piirtämisen kohdalla, koska siinä voi harjoittelemalla vain kehittyä. 


Päiväkodin vasukeskustelussa itsekriittisyys oli myös huomattu, lastentarhaopettaja kysyi, että onko kotonakin yhtä itsekriittinen ja vastasin olevan.  En tiedä yhtään onko tämä luonteenpiirre, vai opittua käyttäytymismallia ympäristöstä, vaikka omaa itsekriittisyyttäni olenkin yrittänyt pitää sisälläni ja välttää arvostelemasta omia tekemisiäni, töitäni tai muita asioitani.

Itse olen aina ollut todella itsekriittinen, ja olen vaatinut itseltäni aina vain enemmän, enkä siis ole koskaan ollut tyytyväinen tekemisiini. Muistan jo Kauppakoulun ajalta, että opinnäytetyön tekeminen tuntui uuvuttavalta siksi, koska en ollut itse tyytyväinen tekstiin ja siihen, että onko siihen kirjoitettu riittävästi ja riittävän laajasti. Sain siitä lopulta kiitettävän, vaikka itsestä tuntui että työ oli ihan naurettava. Moni asia on itselläkin aiheuttanut turhaa stressiä itsekriittisyyden vuoksi, koska odotan aina enemmän itseltäni, enkä koskaan ole täysin tyytyväinen ja tavallaan estänyt myös osaltaan kehittymistä, koska en usko omiin mahdollisuuksiini. Varsinkin nuorempana luovutin helposti itsekriittisyyden vuoksi, etenkin koulutehtävien suhteen, tuntui että koskaan en ollut tyytyväinen, joten oli ihan sama tehdä hommat hutaisemalla. Olisin kaivannut hallitsevaksi luonteenpiirteekseni vielä periksiantamattomuutta. :D

Näin lukee Ylen artikkelissa itsekriittisyydestä: 

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2018/03/29/jatkuva-itsekritiikki-aiheuttaa-kehossa-stressireaktion-oletko-liian 

Alla lainattu teksti artikkelista:

"Itsekritiikki on keholle stressitila – Tunnista liiallinen itsekritiikki!

Itsekritiikki vaikuttaa ihmiseen kokonaisvaltaisesti. Se voi heikentää tavoitteiden saavuttamista opiskelijoilla, hidastaa tuloskehitystä urheilijoilla ja lisätä vitkuttelutaipumusta haastavien tehtävien edessä.
Jatkuva itsekritiikki on myös mielelle ja keholle stressitila. Se voi muuttaa ihmisen hengitystä pinnallisemmaksi tai lukkiuttaa sen hetkellisesti kokonaan. Usein itsekritiikki nostaa myös stressihormonitasoja ja aktivoi aivoissa samat uhkakeskukset kuin jonkun käydessä kimppuumme fyysisesti.
Jatkuva stressitila ohjaa aivoja niin, että ihminen alkaa nähdä asiat entistä ikävämmin ja kielteisemmin. Siksi itsekritiikin tunnistaminen ja taltuttaminen on tärkeää."

Itse en solvaa itseäni rumaksi tai muuten huonoksi, vaan just tuo itsekriittisyys ilmenee enimmäkseen opiskeluun ja tälläiseen liittyvissä asioissa. Ihan kuin lapsellanikin lähinnä piirtämisen kohdalla. Itse tunnistan jos aikuisena itsekriittisyyteeni ja käyttäytymismallini, joista pystyn pyrkimään eroon, koska tunnistan ne.


Tietynlainen itsekriittisyys on vain hyvästä, koska se lisää kehittymistä, mutta sen liiallinen olemassaolo saattaa jopa vaarantaa sen... aiheuttaessaan stressiä ja uupumista ja näin ollen luovuttamisen, kun ei ole koskaan tyytyväinen tekemisiinsä. 

Vauvan hoitaminen tuntui niin helpolta, mutta koitappa kasvattaa melkein viisi vuotiasta ja  sitä vanhempaa. Tuntuu, että haasteet vain lisääntyy kokoajan iän myötä. Ja itsekriittisyys nostaa päätään myös tässäkin aiheessa, äidillä.

Onko sinun lapsillasi/lapsellasi  tai sinulla liikaa itsekriittisyyttä? Miten hoidat asian?

torstai 19. huhtikuuta 2018

Kasvatuksen peruspilarit


Otsikko on ehkä vähän harhaanjohtava, ja siitä voi saada kuvan, että olisin sitä mieltä, että nämä samat pitää olla kaikilla. Ei suinkaan, vaan tuntui hassulta laittaa "Meidän kasvatuksen peruspilarit"...että kasvatetaanko siinä meitä aikuisia vai lapsia? Vaikka tottahan se on sekin, että lapsikin kasvattaa aikuista, syntymästä kuolemaan saakka. Mutta mitkä sitten on meille ne tärkeimmät asiat, joita haluamme korostaa lastemme kasvatuksessa? 

1. Empatiakyky

Halusin laittaa tämän ihan ehdottomasti ensimmäiseksi, koska mielestäni on todella tärkeää, että lapsi on empaattinen, osaa asettua toisen asemaan sekä lohduttaa kaveria tarvittaessa.

2. Herkkyys

Tämä on piirre, jota arvostetaan ja ei arvosteta. Toisten mielestä pitää olla kova, että pärjää. Kävimme juuri päiväkodin vasussa toisen lapsistamme kohdalla, ja siellä lapsemme herkkyyttä pidettiin todella hyvänä asiana, vaikka maailma välillä muuta haluaisikin. Olen itse samaa mieltä, vaikka totuuden nimissä joskus tuntuu, että pieni kovuus ei olisi pahitteeksi. Olen itsekin ollut aina äärettömän herkkä, ja se on tavallaan ollut myös painolasti ja osaltaan aiheuttanut pahaa mieltä, mutta toisaalta taas lahja. Miten sen vain ajattelee. Jokatapauksessa pidän sitä hyvänä asiana, että tästä maailmasta löytyy vielä herkkyyttä. Tämä nyt ei sinänsä ole kasvatuksen tulos, vaan lapsen luonteenpiirre, mutta halusin sen kuitenkin tähän laittaa. 

3. Kateus 

En halua, että lapseni ovat kateellisia. En ole sitä itsekkään, ja mielestäni se syö aivan turhaan voimavaroja ja aiheuttaa kitkaa ystävien kesken, kun yritetään piilottaa kateus ilkeilyn taakse. Miksi kadehtia toisia, kun ei se toisen onni ole sinulta pois? Tätä olemme opettaneet lapsillemme esimerkin kautta.   Toivottavasti he ottavat onkeensa, ja "luopuvat" tästä ihmiskunnan perisynnistä. :D 

4.  Hyvät käytöstavat

Kylässä ei syödä koko keksikulhoa tyhjäksi. Sanotaan kiitos, anteeksi ja ihan nää perus käytöstavat. Puhumme asiasta paljon lasten kanssa, koska he ovat vielä pieniä, niin kaikki käytöstavat ei tietystikkään vielä aina pysy muistissa.  Lisäksi minusta olisi kauhistus, jos lapsemme esim. kouluikäisenä menisi pokkana kaverinsa jääkaapille ilman lupaa kaivelemaan, ja vaatimaan ruokaa. Tätäkin nimittäin kuulee tapahtuvan.

5. Toisten huomioonottaminen 

Emme halua, että lapsemme syrjii ketään, jättää ketään porukan ulkopuolelle saati kiusaa toisia.  Ja isompana ihailtava piirre olisi se, että huomioi nekin, jotka eivät meinaa löytää kaveria ja hakevat heitä porukkaan mukaan. 


Tässä ehkä ne viisi tärkeintä, ja tietysti on monia monia muitakin kasvatuksellisia asioita, joita pidän tärkeänä. Mutta etenkin tämä muiden ihmisten kohtelu on yksi tärkeimmistä, koska en tiedä mitään inhottavampaa kuin ihmiset, jotka tavoittelee vain omaa etuaan, ja pyrkii huipulle toisen kustannuksella. 

Kateus on myös yksi sellainen asia, jota en ole koskaan ymmärtänyt. Lasten kohdallahan kateudentunteet on vielä melko normaaleja, ja voi aiheuttaa rajujakin reaktioita, mutta  aikuisten pitäisi jo osata olla ystävällisiä kateudesta huolimatta; sehän on tärkeintä, että miten loppupeleissä käyttäytyy. 

En vielä odota, että 3 ja 4-vuotiaana osaisivat nämä täydellisesti, mutta sitä kohti mennään, että heistä tulisi empaattisia, lämpimiä ja muut huomioonottavia nuoria ja aikuisia. 


Mitkä teillä on lapsen/lasten kasvatuksen tärkeimmät asiat, joihin kiinnitätte erityistä huomiota?  Kommentoikaa vaan rohkeasti, olisi kiva saada ihan keskustelua asiasta aikaiseksi.

maanantai 16. huhtikuuta 2018

Pilaako koulun alkaminen lasten selät?

Taaperot ja leikki-ikäiset istuvat vaivatta selkä suorana, katselin juuri yksi päivä saunassa kolmevuotiaani asentoa, joka oli ryhdikäs eikä lainkaan vaivalloinen vaan aivan luonnollinen asento hänelle, niin kuin useimmille kolmevuotiaille. Vielä viisivuotiaatkin istuvat vaivatta suorassa, mutta pikkuhiljaa kouluikään päästyä lapset alkavat könöttää, selkää on vaikeampi pitää suorassa ja keskivartalon lihakset heikentyvät. Samalla myös sellävaivat ja jopa kivut lisääntyvät. 


Suurinosa koulupäivästähän kuluu vielä nykyäänkin penkissä, riippuen jonkin verran kylläkin koulusta ja siitä kuinka paljon toiminnallisia harjoituksia ja tehtäviä kulloinkin käytetään.
Lapsi passivoituu koulun alettua, myös ikänsä puolesta. Siinä iässä alkaa "laiskottelu" kiinnostamaan aiempaa enemmän, sekä istuminen houkuttelee myös. 

Pikkuhiljaa kouluvuosien edetessä ja jopa 6 tuntia päivästä istuen alkaa näkyä. Yläkoulussa saattaa olla jo runsaasta istumisesta lähtöisin olevia ongelmia kovastikkin. 



Miten sitten tätä istumista voisi vähentää? Ainakin alakoulussa matematiikan tunneilla on helppo järkätä tehtäväratoja, joita hypellään ja lasketaan. Äidinkielessä voidaan järkätä pistetyöskentelyä, jota onkin paljon nykyisessä harjoittelupaikassani. Ja musiikki voidaan hoitaa tietysti seisaallaan, kulkeehan laulukin paremmin. Toiminnallinen työskentely onkin lisääntynyt hurjasti omista kouluajoistani, ja se on iloinen asia. Mutta voisiko ajatusta kehittää vieläkin pidemmälle? Koulussa kuitenkin vietetään iän karttuessa yhä enemmän päivästä, ja sillä on suuri merkitys kuinka paljon päivän aikana istut. 

Passiivisuushan ei nykypäivänä lopu edes koulupäivään, vaan saattaa jatkua pelien äärellä kotonakin. Ylipäätänsä elämäntavasta on tullut istuvampi, kun tekniikka ja kehitys mahdollistavat paljon, ja apuvälineitä sekä arjen helpottajia on paljon. 

Lääkärilehti kertoo julkaisussaan nuorten selkäkivuista  näIn:


"Nuoren selkäkipuun on suhtauduttu usein vähättelevästi. Selkäkipu, erityisesti alaselkäkipu, on kuitenkin yllättävän yleinen myös nuorella 13-14 vuoden iästä alkaen. Sen jälkeen kipua raportoivien joukko kasvaa nopeasti iän mukana. Tutkimusaineistosta riippuen 30-51 % nuorista ilmoittaa kokeneensa joskus alaselän kipua, pitkittäistutkimuksissa 12-21 % ilmoittaa kipua vuosittain ja osalla kipu on toistuvaa. Vaikea-asteiseksi kipu on kriteereistä riippuen arvioitu 3-15 %:lla. Nuorista 4-31 % on käynyt lääkärissä selkäkivun takia ja 2-12 %:lla kipu on haitannut päivittäisiä toimintoja. Kaikissa tutkimuksissa koulussa istuminen pahentaa alaselkäkipuja (1).
Suomalaisista nuorista on tehty pitkittäistutkimus, jossa 14-vuotiaana toistuvia alaselkäkipuja ilmoittaneita (7,8 %) ja oireettomia verrokkeja seurattiin yhdeksän vuotta. Tämän perusteella löydettiin väestötasolla 2-3 %:n esiintyvyyttä vastaava ryhmä, jolla on toistuvia oireita aikuisikään saakka. Tutkimuksen tilastollinen voima ei ole suuri, mutta kroonistumiseen liittyi selvästi lannerangan alimpien välilevyjen varhaiset rappeumamuutokset (2)." 



Yle kirjoitti jutussaan, että lasten selkävaivat yleistyvät kouluiässä ja syyksi epäiltiin ainakin riittämätöntä lämmittelyä ja urheilua. Itse epäilen, että syy voi olla toki myös se, mutta myös se että suurinosa päivästä kuluu istuen, jolloin keho ei "lämpene" päivän aikana, eivätkä lihakset ole tottuneet rasitukseen, jolloin myös selkävaivat lisääntyvät korsettiongelmien vuoksi. 


Tässäpä siis pulma, johon toivoisi ratkaisua tulevaisuudessa ja on mahtavaa, että nykyään toiminnalliset tehtävät lisääntyvät hurjaa vauhtia kouluissa! Mutta vielä tarvitaan lisää työtä nykylasten selkien vuoksi. 



sunnuntai 15. huhtikuuta 2018

Lapsuuden esikuva, Disney-prinsessat!

Disney-prinsessoja parjataan ehkä liian prinsessamaisina tai liian "kauneusihanteiden" kaltaisina esikuvina, mutta onko kukaan ajatellut mikä on perimmäinen tarkoitus Disneyn saduissa...
Tai ainakin se mitä minä olen lapsesta saakka ihaillut. Olen ihaillut prinsessojen hyvyyyttä ja kiltteyttä. Olen ihan pienestä saakka halunnut olla samanlainen, uskoa ihmisistä hyvää ja olla kaikille kiltti. 



Ja uskon, ehkä hieman naiivistikkin vielä nykyäänkin, että hyvä palkitaan hyvällä ja kiltteys ruokkii kiltteyttä ja paha saa vielä joskus palkkansa. Ei ehkä ihan heti, mutta jollain tavalla joskus. Kaikki tämä on Disneylapsuuteni oppeja, oi kultainen 90- luku.  


Elämä on kohdellut minua hyvin, ja olen saanut elää ruusuisissa kuvitelmissani, mutta muistelen lapsuuteni satuhetkiä onnella. Onneksi olen saanut kuulla kaikki ihanat tarinat Tuhkimosta, Prinsessa Ruususesta, Arielista, Joutsenprinsessasta, Lumikista, Pocahontaksesta, Mulanista jne. Ne ovat osaltaan luoneet maailmankuvastani positiivisenn.  Ihailin myös Pocahontaksen sekä Mulanin rohkeutta.


Haluan tuoda tätä samaa myös lasteni lapsuuteen, ja siksi meillä tehdään tutuksi kaikkia Disneysatuja.  Anna ja Elsa on meillä näistä uusista saduista jo suursuosikkeja, ja näkyvät leikeissä aina. Toivottavasti tytöt oppivat myös saman minkä minä opin, loputtoman uskon ihmisten hyvyyteen  ja siihen, että kiltteys lisää kiltteyttä.  Vaikka se voi olla  jollain tapaa huonokin puoli ihmisessä, koska saattaa tulla kohdelluksi huonosti joidenkin ihmisten toimesta, mutta silti se ajatus on tuonut paljon hyvää.  Usko siihen, että siinä inhottavimmassakin ihmisessä täytyy olla jotain hyvää auttaa siinä, että on edes jotain uskoa ihmiskuntaan.