Sivut

lauantai 6. heinäkuuta 2019

Kohta kolmekymppinen



Kun aloitin tämän blogin, odotin esikoistamme. Siitä on aikaa jo 6.5 vuotta, 4.5 vuotta sitten perheemme täydentyi myös toisella tyttärellä.  

Elämässäni on tapahtunut ihan valtavan paljon asioita viimeisen noin 10-vuoden aikana. Olen tavannut elämäni ihmisen, mennyt naimisiin, saanut kaksi ihanaa, viisasta, upeaa, älykästä ja kaunista tytärtä, opiskellut kaksi ammattia, ja ollut myös tässä välissä työelämässä, sekä hoitanut lapsiani kotona. En voisi tällä hetkellä olla yhtään onnellisempi.   


10-vuotta sitten en uskonut päivääkään, että siitä vain 4-vuotta eteenpäin olisin naimisissa ja saanut lapsen.  Niin se elämä vain meni oikealle polulle, ja sain kohdata ihmisen, jonka kanssa olen tämän kaiken toteuttanut. 

Täytän elokuun 19 päivä kolmekymmentä ja elämääni taaksepäin miettiessä en koe minkäänlaista "kriisiä" minulla on kaikki mitä toivoa saattaa, en myöskään ole jäänyt paitsi niistä asioista mistä nuorena unelmoin; olen saanut matkustaa, ja saan matkustaa edelleen, olen saanut olla töissä, tienata rahaa, saanut kivan kodin ja en voisi tällä hetkellä toivoa mitään enempää. Joskus kyllä toivon lottovoittoa, mutta kun ajattelen sitä miten hyvin asiani ovat, en voi olla ajattelematta, että olen jo sellaisen saanut. 

 Pikkutyttönä leikin Peppi Pitkätossua, ja unelmoin olevani maailman vahvin tyttö, Peppi oli suurin idolini. Tällä hetkellä katselen samaa touhua oman, pian 6-vuotiaan tyttäreni toimesta. Vuosi ei vain ole 1994, vaan 2019. Muuten kaikki on kuten ennenkin, lapset on lapsia ja joskus jopa idolit pysyy samana. 

Synnyin vuonna 1989, kun maailma oli erilainen. Ei ollut kännyköitä, ei ollut nettiä (ainakaan yleisessä käytössä.),  meillä ei ollut tietokonetta. Ensimmäinen pelikone saatiin joskus vuonna 96 tms, kun äiti ja isä osti Segan.  

Elokuussa juhlistan merkkipäivääni ystävieni kanssa, ja toivottavasti ne on yhtä siistit bileet, kuin elämäni on ollut.  On hienoa olla 30!




perjantai 23. marraskuuta 2018

Mikä on syy vauvapulaan?

Mediassa paljon esillä oleva aihe. Suomen pelätään luisuvan kuiluun, josta ei helpolla ulospääsyä löydykkään. Nuoria on eläkeläisiin suhteutettuna liian vähän ja eläkkeitä ei voida maksaa enää tulevaisuudessa, ainakaan samalla tyylillä kuin nyt. Vauvapulan uhka on todellinen.  Kannattaa siis jo rueta säästämään eläkettä varten, voi olla ettet sitä koskaan muuten saa, ellet jo säästä!

No mikä sitten voisi olla syy vauvapulaan, se on ollut kaikkien huulilla viime päivinä?  Syitähän voi olla monia, mutta itse ainakin ajattelisin niistä muutaman olevan ihan kärkitasoa.




Ihan ensimmäiseksi syyksi ajattelisin, että  ei vaan haluta lapsia. Nykymaailmassa ihmiset on paljon tiedostavampia kuin ennen, ei tehdä enää mitään siksi, koska niin ruukataan tehdä. Tehdään asioita sen mukaan mitä itse halutaan. Enää aiempien sukupolvien tavat ei pidä meitä niin tiukasti otteessaan, ja on helpompi päättää asioistaan itse eikä ulkopuolisten paineen vuoksi. Nykynuoret osaavat ajatella myös niitä negatiivisia puolia lasten hankinnassa, kaikki ei ole ruusuilla tanssimista. Lisääntynyt informaatiotulva on tuonut esille koko todellisuuden lapsista, niin hyvät kuin ne huonotkin puolet; Ihmiset näkevät totuuden eivät vain iloista vauvakuplaa tuhiseva nyytti sylissä, istumassa kahvilassa latten kera.  Ehkä myös se, että nykyään on tuotu enemmän esille niitä lapsiperhearjen huonoja kuin hyviä puolia -saattaa saada jotkut pelkäämään lapsiperhearkea.  Pelätään että vapaus on iäksi menetetty, äiti vie lapset erossa, lapset syö kaikki rahat, mihinkään ei koskaan enää pääse ja lapsi huutaa yöt läpeensä ja lähdet töihin väsynein silmin, kun olet valvonut kuukausia. 

Ja lisäksi sekin, että samalla kun elinajanodote on kasvanut, on myös ihmiset "nuorentuneet" kolmikymppiset eivät todellakaan vielä tunne olevansa vanhoja, meidän ikäiset elävät elämää vielä aivan täysillä ja lapsen hankkiminen voi tuntua todella kaukaiselta ajatukselta, vaikka biologinen lastentekoikä naisilla ei mihinkään ole muuttunutkaan, niin ihmisen "olemus" on muuttunut nuorekkaammaksi. Nykyään on paljon tavallisempaa haluta lapsia vasta lähempänä 40 ikävuotta, ja osalle se on silloin jo myöhäistä, joten lapset jäävät lopulta hankkimatta.  Monella elämä ylipäätään on nykymaailmassa vasta siinä vaiheessa ns. mallillaan, ja lapsia aletaan ajattelemaan vasta sitten; nykyihmiset ovat ehkä vähän järkevämmin ajattelevia kuin edeltäjämme, ajatellaan asioita monelta kantilta. Eikä ajatus lähde enää vain halusta. 


Ihan puhtaasti lapsimäärä on alentunut sodanjälkeisistä vuosikymmenistä jo ihan siksikin, että ihmisen prioriteetit ovat muuttuneet. Ennen lapsia vain tuli, se oli ihan tavallista. Nykyään on tavallisempaa miettiä montako lasta ylipäätään haluaa vai haluaako lapsia ollenkaan.  Itsekkään en halua lapsia yhtään enempää kuin kaksi, kahteen riittää voimavarat, sylit ja rahat. Kaksi on meille sopiva määrä, jollekkin yksi ja jollekkin ei yhtään.  

 Internetin ja nykyajan myötä ihmisten silmät ovat avautuneet maailmalle, he pääsevät minne haluavat, näkevät maailman ihan eri näkökulmasta kuin aiemmat sukupolvet. Lapset eivät välttämättä ole enää elämän ykkösprioriteetti, vaan halutaan kokea muutakin.




Lisäksi syitä voi olla monia, jotka lykkäävät lastenhankintaa; 

-Rahatilanne, jos tuntuu ettei vakituista työpaikkaa ole, eikä talous ole vakaalla pohjalla -ei lastenhankinta enää nykyihmisen mielessä ole ykkössijalla. Eikä tähän auta vauvatonnit, koska kyse ei ole tonneista vaan paljon isommista rahoista, siitä uskaltaako tai haluaako ihminen ottaa riskiä lapsen vuoksi.

-Ei löydy sopivaa puolisoa, joka myös haluaisi lapsia. Tähän vahvasti liitännäisenä ensimmäisenä kertomani syy, arvot ei vain kohtaa.


Mikä on sinun mielestäsi suurin syy siihen, että ihmiset eivät halua enää lapsia? 



Ps. En koskaan vaihtaisi lapsia pois vapaampaan elämään. Vaikka elämä on joskus rankempaa kuin ilman lapsia, niin silti se on aivan äärettömän opettavaista, ihanaa ja eri tavalla merkityksellistä. En ole koskaan katunut lasten hankkimista, en edes silloin kun valvoin 3 kk lähestulkoon putkeen, nukkuen tunnin yössä. En edes silloin, kun esikoinen itki ensimmäiset kuukaudet joka päivä 6h lähes taukoamatta.  


keskiviikko 25. heinäkuuta 2018

Saako lapsi itse valita vaatteensa?

Meillä lapset on aika tyylilyylejä, etenkin isompi valitsee käytännössä joka päivä itse vaatteensa. Olen sitä mieltä, että tämän asian hän saa tehdä itse, kunhan tekee sen niissä puitteissa mikä ilma ulkona on. Ja aika vähän enää nykyään tarvitsee sen suhteen opastaa, kun päälle löytyy juuri oikeanlaiset säänmukaiset vaatteet kaapista.





Ajattelen itse, että vaatteiden valinta ei ole 5-vuotiaalle liian suuri valinta, vaan aivan hyvin hän voi jo sellaisesta asiasta itse päättää. Meidän kolmevuotiaskin valitsee jo jonkin verran kaapista mitä haluaa päälle, mutta hänen kohdallaan joudun enemmän opastamaan säänmukaiseen pukeutumiseen... hän kun haluaisi laittaa Kuomat kesähelteillä. :D   




Olen ilahtunut siitä, että kuinka ihania vaateyhdistelmiä meidän 5-vuotias jo osaakin valita. Hän myös rakastaa noita Top model suunnitteluvihkoja, joissa saa itse piirtää hahmoille erilaisia vaatteita, ja sinne onkin syntynyt jo vaikka millaisia luomuksia. 




Jostain syystä vaan tämän neidon päälle ei juuri koskaan eksy housut, ainakaan pelkästään. Hame ja mekkokausi on vahva.  Ehkäpä se jossain vaiheessa muuttuu.  Eihän tuo hame ehkä ihan paras valinta ole vaikkapa leikkipuistoon, mutta menkööt kun kerran haluaa olla hameessa. 

Tää meidän tyttö on muutenkin melko taiteellinen persoona, se luovuus näkyy myös vaatevalinnoissa.  Ja mikäs sen parempaa kasvattaa luovuutta, kuin valita vaatteensa. 


Haluaako lapsesi valita itse vaatteensa? Vai kiinnostaako häntä asia tuon taivaallista? 

lauantai 16. kesäkuuta 2018

Menorcan loma

Oltiin kesäkuun alussa viikko Menorcalla Cala'n bochissa, matka oli TUI:n kautta varattu, ja melkoisen hyvällä hinnalla, kun lähtö oli 31.5. (Suosittelen siis katselemaan näitä loma-aikojen ulkopuolisia aikoja, jos se on mahdollista.)  Hotellimme oli Blue star club Menorca.

Mukavuutena matkalla oli puolihoito. All inclusive olisi myös ollut mahdollinen, mutta haluttiin tutustua myös muihinkin ravintoloihin, joten valittiin puolihoito johon kuului buffetaamiainen sekä illallinen.

Rakastuin Espanjaan, ja Menorcaan heti. Rauhallinen elämänmeno, turvallisuus ja ilmasto. Siinäpä ne tärkeimmät, olisin viihtynyt lomalla helposti vaikka toisen viikon. Espanjassahan on tänä keväänä ollut hieman kylmempää kuin normaalisti, mutta lomamme ajalle ei sattunut kuin kaksi pilvisempää päivää, joista niistäkin toisesta iltapäivällä paistoi aurinko. Joten lomasäät suosi myös.

Täältä Raahesta matkalle lähteminen ei aina ole niin helppoa, joten jouduimme matkaamaan ensin junalla Helsinkiin, yöpymään lentokenttähotellissa ja tämän jälkeen vasta pääsimme reilun kolmen tunnin lennolle. Mennessä matkasimme päiväjunalla leikkivaunussa, joka oli tosi kiva ratkaisu lasten kannalta; he viihtyivät matkan todella hyvin leikkien muiden lasten kanssa. 

Takaisin tullessa aikataulut olivat hieman hankalemmat, ja jouduimme viettämään lentokentällä kuutisen tuntia ennen yöjunan lähtemistä. Lentokentällä aika sujui aika leppoisasti, syönnin ja perusjuttujen jälkeen olikin jo puolet ajasta kulunut, ja loppuaika vietettiin penkeillä tabia katsellen ja kahvilassa sitten ihan viimeinen tunti.

 Lapset olivat kuitenkin aivan loistavia matkakavereita, eikä kumpikaan missään vaiheessa matkoja itkenyt tai valittanut mistään. (Paitsi, että kumpikaan ei käynyt lentokoneen vessassa, koska se kuulemma syö niiden pyllyt.) :D Mutta jaksoivathan nuo pidättää siihen saakka, että päästiin Menorcan lentokentän vessaan. Myöskään korviin ei sattunut, ja suurin osa lennoista nukuttiin, joka oli etenkin takaisin tullessa helpotus, koska lapset jaksoivat sen vuoksi valvoa lentokentällä yömyöhään ennen junan lähtöä. 

Hotelli oli tosi kiva, isot uima-altaat, lastenallas, leikkipaikat ja hyvät ruoat. Huoneena meillä oli kolmio parvekkeella, jossa oli siis myös keittiö ja mahdollisuus valmistaa myös omia ruokia. Huoneet olivat siistejä ja nykyaikaisia. Ja kaikki oli kävelymatkan päässä, joka oli tosi mukavaa lasten kanssa. Rannalle pääsi näppärästi vieressä olevan puiston ja pienen metsän läpi oikaisemalla, jolloin matkaa tuli noin 200 metriä. Kun tietä pitkin se olisi ollut 350 metriä, ei pitkä sekään.  Noin puolen kilsan päässä oli Menorcan vierasvenesatama, ja siellä oli ravintoloita vieri vieressä. 
Suosittelen Piccola nimistä pizzeriaa, täydellisen hyviä kiviuunissa paistettuja pizzoja ja heillä oli myös kotiinkuljetus, joten tilattiin toisena sadepäivänä lounas hotellille.

Vuokrattiin yhtenä päivänä pyörät, joilla kävimme tutkimassa lähiympäristöä (päivävuokra 12 e) ja Cala Blancan lomakylää, jossa kävimme upealla rannalla. Pyöräily oli helppoa, koska sitä varten oli isoilla teillä omat leveähköt alueet, joten se ei tuntunut liian vaaralliselta. Kahden viimeisen päivän ajaksi vuokrasimme myös auton (2 päivää 60e), jotta pääsemme tutkimaan kauempana olevia kohteita, paljon jäi silti näkemättä, koska viikon loma on harmillisen lyhyt. Ehkä vielä joku päivä palaamme Menorcalle, koska rakastuin siihen täysin. Vaikka olen käynyt tosi monessa maassa, niin mikään ei ole vielä vienyt sydäntäni kuin tämä paikka. Suosittelen siis ehdottomasti käymään! Menorca on oikea rantaparatiisi, ja siellä on mitä upeimpia poukamarantoja ympäri rannikkoja, osalle pääsee vain patikoimalla, joten suurimmalla osalla emme käyneet.

Lasten kanssa paikka on ihanteellinen, pieni ja helppo. Ihmiset ovat ystävällisiä ja englanninkielentaitokin kohtuullisella tasolla.   Nyt meillä on sitten matkakuume niin lapsilla kuin minullakin....luulin, että se matkustaminen auttaisi siihen. :D 

















maanantai 30. huhtikuuta 2018

Itsekriittinen lapsi

"Muistathan sitten äiti, että et saa sanoa hyvä?!" Neljävuotiaamme ei voi sietää kehuja, hän suorastaa inhoaa niitä. Syynkin on sanonut. Kysyi pikkuvanhasti, että sanotko sää sillonkin hyvä, jos mää vaan piirrän jotain suttua johonki paperiin? Äidillä meni luu kurkkuun, mutta vastasin että en mä koskaan valehtelisi sulle, koska sun piirustukset on oikeasti hyviä.  



Tämä kehumisen kieltäminen koskee siis lähinnä piirtämistä, jossa tää meidän tyttö on oikeasti lahjakas, on vain taiteilijapersoonaan sopivasti hyvin itsekriittinen. 

Mua niin huvitti tuo aiempi kysymys, neljävuotias jo ajattelee, että äidit nyt vaan kehuu, koska ne on äitejä. Tottahan se onkin; äitien ja isien tehtävähän vähä onkin vahvistaa lapsen itsetuntoa, ja ihastella kaikkea heidän tekemää, mutta tämän meidän lapsemme osalta olen oppinut sen, että hän ei ainakaan halua meidän kehuvan, jos se ei ole totta. Vaikka se vanhemman mielestä olisikin niin totta, kuin vain mikään voi olla.  Toisaalta taas itsekriittisyys voi olla hyväkin puoli, ainakin piirtämisen kohdalla, koska siinä voi harjoittelemalla vain kehittyä. 


Päiväkodin vasukeskustelussa itsekriittisyys oli myös huomattu, lastentarhaopettaja kysyi, että onko kotonakin yhtä itsekriittinen ja vastasin olevan.  En tiedä yhtään onko tämä luonteenpiirre, vai opittua käyttäytymismallia ympäristöstä, vaikka omaa itsekriittisyyttäni olenkin yrittänyt pitää sisälläni ja välttää arvostelemasta omia tekemisiäni, töitäni tai muita asioitani.

Itse olen aina ollut todella itsekriittinen, ja olen vaatinut itseltäni aina vain enemmän, enkä siis ole koskaan ollut tyytyväinen tekemisiini. Muistan jo Kauppakoulun ajalta, että opinnäytetyön tekeminen tuntui uuvuttavalta siksi, koska en ollut itse tyytyväinen tekstiin ja siihen, että onko siihen kirjoitettu riittävästi ja riittävän laajasti. Sain siitä lopulta kiitettävän, vaikka itsestä tuntui että työ oli ihan naurettava. Moni asia on itselläkin aiheuttanut turhaa stressiä itsekriittisyyden vuoksi, koska odotan aina enemmän itseltäni, enkä koskaan ole täysin tyytyväinen ja tavallaan estänyt myös osaltaan kehittymistä, koska en usko omiin mahdollisuuksiini. Varsinkin nuorempana luovutin helposti itsekriittisyyden vuoksi, etenkin koulutehtävien suhteen, tuntui että koskaan en ollut tyytyväinen, joten oli ihan sama tehdä hommat hutaisemalla. Olisin kaivannut hallitsevaksi luonteenpiirteekseni vielä periksiantamattomuutta. :D

Näin lukee Ylen artikkelissa itsekriittisyydestä: 

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2018/03/29/jatkuva-itsekritiikki-aiheuttaa-kehossa-stressireaktion-oletko-liian 

Alla lainattu teksti artikkelista:

"Itsekritiikki on keholle stressitila – Tunnista liiallinen itsekritiikki!

Itsekritiikki vaikuttaa ihmiseen kokonaisvaltaisesti. Se voi heikentää tavoitteiden saavuttamista opiskelijoilla, hidastaa tuloskehitystä urheilijoilla ja lisätä vitkuttelutaipumusta haastavien tehtävien edessä.
Jatkuva itsekritiikki on myös mielelle ja keholle stressitila. Se voi muuttaa ihmisen hengitystä pinnallisemmaksi tai lukkiuttaa sen hetkellisesti kokonaan. Usein itsekritiikki nostaa myös stressihormonitasoja ja aktivoi aivoissa samat uhkakeskukset kuin jonkun käydessä kimppuumme fyysisesti.
Jatkuva stressitila ohjaa aivoja niin, että ihminen alkaa nähdä asiat entistä ikävämmin ja kielteisemmin. Siksi itsekritiikin tunnistaminen ja taltuttaminen on tärkeää."

Itse en solvaa itseäni rumaksi tai muuten huonoksi, vaan just tuo itsekriittisyys ilmenee enimmäkseen opiskeluun ja tälläiseen liittyvissä asioissa. Ihan kuin lapsellanikin lähinnä piirtämisen kohdalla. Itse tunnistan jos aikuisena itsekriittisyyteeni ja käyttäytymismallini, joista pystyn pyrkimään eroon, koska tunnistan ne.


Tietynlainen itsekriittisyys on vain hyvästä, koska se lisää kehittymistä, mutta sen liiallinen olemassaolo saattaa jopa vaarantaa sen... aiheuttaessaan stressiä ja uupumista ja näin ollen luovuttamisen, kun ei ole koskaan tyytyväinen tekemisiinsä. 

Vauvan hoitaminen tuntui niin helpolta, mutta koitappa kasvattaa melkein viisi vuotiasta ja  sitä vanhempaa. Tuntuu, että haasteet vain lisääntyy kokoajan iän myötä. Ja itsekriittisyys nostaa päätään myös tässäkin aiheessa, äidillä.

Onko sinun lapsillasi/lapsellasi  tai sinulla liikaa itsekriittisyyttä? Miten hoidat asian?

torstai 19. huhtikuuta 2018

Kasvatuksen peruspilarit


Otsikko on ehkä vähän harhaanjohtava, ja siitä voi saada kuvan, että olisin sitä mieltä, että nämä samat pitää olla kaikilla. Ei suinkaan, vaan tuntui hassulta laittaa "Meidän kasvatuksen peruspilarit"...että kasvatetaanko siinä meitä aikuisia vai lapsia? Vaikka tottahan se on sekin, että lapsikin kasvattaa aikuista, syntymästä kuolemaan saakka. Mutta mitkä sitten on meille ne tärkeimmät asiat, joita haluamme korostaa lastemme kasvatuksessa? 

1. Empatiakyky

Halusin laittaa tämän ihan ehdottomasti ensimmäiseksi, koska mielestäni on todella tärkeää, että lapsi on empaattinen, osaa asettua toisen asemaan sekä lohduttaa kaveria tarvittaessa.

2. Herkkyys

Tämä on piirre, jota arvostetaan ja ei arvosteta. Toisten mielestä pitää olla kova, että pärjää. Kävimme juuri päiväkodin vasussa toisen lapsistamme kohdalla, ja siellä lapsemme herkkyyttä pidettiin todella hyvänä asiana, vaikka maailma välillä muuta haluaisikin. Olen itse samaa mieltä, vaikka totuuden nimissä joskus tuntuu, että pieni kovuus ei olisi pahitteeksi. Olen itsekin ollut aina äärettömän herkkä, ja se on tavallaan ollut myös painolasti ja osaltaan aiheuttanut pahaa mieltä, mutta toisaalta taas lahja. Miten sen vain ajattelee. Jokatapauksessa pidän sitä hyvänä asiana, että tästä maailmasta löytyy vielä herkkyyttä. Tämä nyt ei sinänsä ole kasvatuksen tulos, vaan lapsen luonteenpiirre, mutta halusin sen kuitenkin tähän laittaa. 

3. Kateus 

En halua, että lapseni ovat kateellisia. En ole sitä itsekkään, ja mielestäni se syö aivan turhaan voimavaroja ja aiheuttaa kitkaa ystävien kesken, kun yritetään piilottaa kateus ilkeilyn taakse. Miksi kadehtia toisia, kun ei se toisen onni ole sinulta pois? Tätä olemme opettaneet lapsillemme esimerkin kautta.   Toivottavasti he ottavat onkeensa, ja "luopuvat" tästä ihmiskunnan perisynnistä. :D 

4.  Hyvät käytöstavat

Kylässä ei syödä koko keksikulhoa tyhjäksi. Sanotaan kiitos, anteeksi ja ihan nää perus käytöstavat. Puhumme asiasta paljon lasten kanssa, koska he ovat vielä pieniä, niin kaikki käytöstavat ei tietystikkään vielä aina pysy muistissa.  Lisäksi minusta olisi kauhistus, jos lapsemme esim. kouluikäisenä menisi pokkana kaverinsa jääkaapille ilman lupaa kaivelemaan, ja vaatimaan ruokaa. Tätäkin nimittäin kuulee tapahtuvan.

5. Toisten huomioonottaminen 

Emme halua, että lapsemme syrjii ketään, jättää ketään porukan ulkopuolelle saati kiusaa toisia.  Ja isompana ihailtava piirre olisi se, että huomioi nekin, jotka eivät meinaa löytää kaveria ja hakevat heitä porukkaan mukaan. 


Tässä ehkä ne viisi tärkeintä, ja tietysti on monia monia muitakin kasvatuksellisia asioita, joita pidän tärkeänä. Mutta etenkin tämä muiden ihmisten kohtelu on yksi tärkeimmistä, koska en tiedä mitään inhottavampaa kuin ihmiset, jotka tavoittelee vain omaa etuaan, ja pyrkii huipulle toisen kustannuksella. 

Kateus on myös yksi sellainen asia, jota en ole koskaan ymmärtänyt. Lasten kohdallahan kateudentunteet on vielä melko normaaleja, ja voi aiheuttaa rajujakin reaktioita, mutta  aikuisten pitäisi jo osata olla ystävällisiä kateudesta huolimatta; sehän on tärkeintä, että miten loppupeleissä käyttäytyy. 

En vielä odota, että 3 ja 4-vuotiaana osaisivat nämä täydellisesti, mutta sitä kohti mennään, että heistä tulisi empaattisia, lämpimiä ja muut huomioonottavia nuoria ja aikuisia. 


Mitkä teillä on lapsen/lasten kasvatuksen tärkeimmät asiat, joihin kiinnitätte erityistä huomiota?  Kommentoikaa vaan rohkeasti, olisi kiva saada ihan keskustelua asiasta aikaiseksi.

sunnuntai 15. huhtikuuta 2018

Lapsuuden esikuva, Disney-prinsessat!

Disney-prinsessoja parjataan ehkä liian prinsessamaisina tai liian "kauneusihanteiden" kaltaisina esikuvina, mutta onko kukaan ajatellut mikä on perimmäinen tarkoitus Disneyn saduissa...
Tai ainakin se mitä minä olen lapsesta saakka ihaillut. Olen ihaillut prinsessojen hyvyyyttä ja kiltteyttä. Olen ihan pienestä saakka halunnut olla samanlainen, uskoa ihmisistä hyvää ja olla kaikille kiltti. 



Ja uskon, ehkä hieman naiivistikkin vielä nykyäänkin, että hyvä palkitaan hyvällä ja kiltteys ruokkii kiltteyttä ja paha saa vielä joskus palkkansa. Ei ehkä ihan heti, mutta jollain tavalla joskus. Kaikki tämä on Disneylapsuuteni oppeja, oi kultainen 90- luku.  


Elämä on kohdellut minua hyvin, ja olen saanut elää ruusuisissa kuvitelmissani, mutta muistelen lapsuuteni satuhetkiä onnella. Onneksi olen saanut kuulla kaikki ihanat tarinat Tuhkimosta, Prinsessa Ruususesta, Arielista, Joutsenprinsessasta, Lumikista, Pocahontaksesta, Mulanista jne. Ne ovat osaltaan luoneet maailmankuvastani positiivisenn.  Ihailin myös Pocahontaksen sekä Mulanin rohkeutta.


Haluan tuoda tätä samaa myös lasteni lapsuuteen, ja siksi meillä tehdään tutuksi kaikkia Disneysatuja.  Anna ja Elsa on meillä näistä uusista saduista jo suursuosikkeja, ja näkyvät leikeissä aina. Toivottavasti tytöt oppivat myös saman minkä minä opin, loputtoman uskon ihmisten hyvyyteen  ja siihen, että kiltteys lisää kiltteyttä.  Vaikka se voi olla  jollain tapaa huonokin puoli ihmisessä, koska saattaa tulla kohdelluksi huonosti joidenkin ihmisten toimesta, mutta silti se ajatus on tuonut paljon hyvää.  Usko siihen, että siinä inhottavimmassakin ihmisessä täytyy olla jotain hyvää auttaa siinä, että on edes jotain uskoa ihmiskuntaan.